Blogi

Elämän virta – pohdintaa aikuisopiskelusta

Lähdin opiskelemaan Etelä-Pohjanmaan kesäyliopistoon Esi- ja alkuopetuksen perusopintoja miettimättä sen enempää, pystynkö yhdistämään opiskelua, työtä ja muuta elämää. Aikoinaan kun olin harkitsemassa takaisin koulunpenkille paluuta, opiskelujen aloittaminen oli useimmiten jäänyt toissijalle, sillä lapsiperhe-elämä ja työ täyttivät arkeani jo riittävästi. Tai sitten aika ei ollut kypsä opinnoille.

Haluan olla mahdollisimman hyvä siinä, mitä teen. Ja mikä ihmeellisintä – tämä perfektionistinen piirteeni omalla tavallaan on estänyt minua opiskelemasta, sillä tiedostin, etten ehdi panostaa opiskeluun niin hyvin kuin haluan. Keskityinkin vain välttämättömiin. Lyhyisiin koulutuksiin toki hain säännöllisesti. Niistä myös voimaannuin, mutta riittämättömyyden tunne salakavalasti hiipi mieleeni.

Opetusalalla kyseinen tunne on muutenkin tuttu ilmiö. Vaativammiksi muuttuvat työtehtävät ja halu tehdä niitä parhaansa mukaan ovat huono yhdistelmä sellaisille, jotka eivät säästä itseään tavoitellen vain parasta tulosta. Opettajat usein ovat juuri tällaisia ns. maailmanpelastajia, jotka eivät osaa panna itseään stopille ajoissa. Pedagogisen valan antajat elävät muita varten. Mutta tiettyyn pisteeseen asti. Punainen valo syttyy kaikille loppuun palaneille ja silloin on pakko pysähtyä.

Itselle pakkopysähdys tuli vuonna 2021 koronarajoitusten hillittyä. Loppui etäkoulu ja minäkin olin loppu. Työuupumus ajoi minut sairauslomalle. Pikkuhiljaa toivuin. Jälkikäteen ajateltuna tämän oli tarkoitus tapahtua. Elämä burnoutin jälkeen avautui muuttuneelle minulle eri näkökulmasta. Kaikki mitä lähdin tekemään, oli kiinni minun omasta kiinnostuksestani. Tuli uusia harrastuksia ja yksi niistä oli – hassua kyllä! – ammattitiedon hankinta. Ihan vain itseni vuoksi! Pitkän työkokemuksen omaavana päätin hakeutua Esi- ja alkuopetuksen opintoihin haistelemaan uusia tuulia. Ainahan voi oppia jotain uutta! Tunsin suorastaan onnellisuutta, kun sain vahvistusta omille ajatuksille ja tiedolle – olen oikealla tiellä!

Edellä mainitun lisäksi parasta oli se, että sain tutustua uusiin ihmisiin. Samoihin kysymyksiin vastausta etsivien kanssa aloin ymmärtää myös itseäni paremmin. Nykypäivänä opetusalalla työskentelevä yhä harvemmin ehtii juttelemaan kollegojen kanssa. Toisille taas työpaikkaorganisaation koko ei tarjoa mahdollisuutta kohdata samalla luokka-asteella tai samaa oppiainetta opettavia henkilöitä saadakseen vertaistukea. Samoja opintoja suorittavien kanssa löytyy yhteisiä kohtia aina. Jo aloituskurssilla moni meistä liittyi yhteisiin someryhmiin tehdäkseen yhteistä tehtävää. Liittyi ja on pysynyt siinä myös tehtävän valmiiksi saamisen jälkeen.

Opinnoissa tehdään myös ryhmätöitä, jolloin opettaja yhdistää meitä ryhmiin satunnaisessa järjestyksessä. Silloin oppii tuntemaan kurssin muitakin opiskelijoita. Yhdessä pohtimalla ja tekemällä kurssin aiheen käsittely tuntuu huomattavasti helpommalta kuin yksin tehdessä. Joku meistä saattaa vaikkapa väsyneenä työpäivän jälkeen tai vähän vieraan aiheen vuoksi joutua toteamaan, ettei saa ajatuksesta kiinni, niin muut auttavat häntä. Myös työryhmien aihepohdintojen purku moneen otteeseen saa näkemään samaa asiaa eri näkökulmasta. Tästä työskentelytavasta minulle tulee mieleen luku- tai keskustelupiirin tunnelma, jolloin osallistujat ilmaisevat omaa mielipidettä kyseisestä asiasta.

Myös koulutuksen monipuolisuus aktivoi meitä eri kanavien kautta, mikä tekee siitä varsin mielenkiintoisen. Luennon kuuntelu vaihtuu luoviin tehtäviin vaikkapa musiikin, suullisen itseilmaisun, taiteen tai liikunnan parissa. Välillä voi heittäytyä ja pitää hauskaa. Tämän rinnalla on pohdittu myös vakavia kysymyksiä, jotka koskevat omaa identiteettiä, moninaisuutta, ennakkoluuloja ja äidinkielen tärkeyttä. Arviointikriteerit on noussut puheenaiheeksi lukuisia kertoja.

En voi sanoa, että tällainen opiskelu työn ohessa olisi aina kivaa. On ollut päiviä, jolloin syystä tai toisesta olen meinannut luovuttaa, kun en ole jaksanut tehdä tehtäviä. Vastaava tunne on tuttu muillekin opiskelukavereille. Onneksi opettajamme ovat suhtautuneet ymmärtäväisesti siihen ja tarvittaessa olemme voineet sopia tehtävän palautuspäivistä.

Nyt kun opinnot alkavat olla loppuvaiheessa, tunnen kiitollisuutta siitä, kuinka tämä on mennyt. Kiitän opiskelukavereita ja opettajia yhteisistä hetkistä – ne ovat elämän rikkautta.



Kirjoittajana Olga Repo, joka toimii esiopetuksen opettajana ja opiskelee työnsä ohella Esi- ja alkuopetuksen perusopintoja (Helsingin yliopisto) Etelä-Pohjanmaan kesäyliopistossa