Anni-Veera Aitolehti on psykodraamaohjaaja (CP), TEP-opiskelija, teatteri-ilmaisun ohjaaja (AMK) ja yhteisöpedagogi (YAMK). Hän on kokenut kouluttaja ja koulutuksen kehittäjä, jonka erityisosaamista ovat psykodraama, kulttuurihyvinvointi sekä ryhmäprosessien ohjaaminen. Aitolehden työssä keskeistä ovat turvallinen ilmapiiri, luova työskentely ja yhdessä oppiminen. Hän toimii yrittäjänä Kuulumo Ky:ssä ja työskentelee erilaisten ryhmien kanssa sekä Suomessa että kansainvälisissä nuorten teatterihankkeissa.
Kuva: Jaana Orjala
Oletko joskus lähtenyt jostain ryhmästä kotiin niin, että olo on ollut kevyt, sua on hymyilyttänyt ja mielessä pyörii ajatus: ”Tää oli niin huippua!”
Ja oletko ehkä ollut myös sellaisessa toisenlaisessa ryhmässä..? Sellaisessa, jossa kaikki on mennyt “ihan ok”, mutta silti joku jäi vajaaksi..? Aihe oli kiinnostava, ohjaaja osaava, kahvitkin lämpimiä – ja silti ryhmä ei oikein syttynyt, homma ei lähtenyt lentoon. Kukaan ei varsinaisesti tehnyt mitään väärin tai väärää, mutta mitään sen kummallisempaa ei tapahtunut, eikä aihetta, opittua tai ryhmää muista enää hetken päästä ollenkaan.
Eli mikä tekee ryhmästä sellaisen, josta ihmiset lähtevät vähän enemmän itsenään, vähän rohkeampina ja he näkevät maailman vähän ihmeellisempänä – ja miksi toiset ryhmät jäävät vain suoritteiksi?
Tämä ero on mielenkiintoinen!
Varsinkin urani alkuaikoina ryhmänohjaajana välillä koin vähän ärsyttävänäkin, kun ryhmäläiset hehkuttivat toisiaan ja hoki, että ”hitsi, meillä oli niin hyvä porukka!” Usein ajatellaan, että toimivuus syntyy siitä, että ryhmässä sattui olemaan juuri oikeat, innostavat ihmiset. Toki tällä on vaikutusta – mutta hyvä ryhmänohjaaja saa nekin, jotka eivät ehkä aina ole ”innostavia heittäytyjiä” kokemaan olevansa osa hyvää porukkaa 🙂
Ehkä joskus tällainen ryhmä kokoontuu keskenään myöhemmin – ja jotain oleellista taas puuttuu. Ehkä silloin he muistavat, että mitä se ohjaaja teki, että sai heidät tuntemaan olevansa ”tosi hyvä porukka”.
Ryhmä ei ole vain sisältö – vaan tapahtuma ihmisten välillä
Moni ryhmien ohjaaja keskittyy (toki tavallaan ihan syystä) sisältöön: mitä tehdään, missä järjestyksessä, millä aikataululla ja millä tavoitteella. Mutta kokemukseni mukaan ryhmän vaikuttavuus ei synny vain siitä mitä tehdään, vaan mitä ihmisten välillä tapahtuu siinä samalla. Ja siitä millaisessa roolissa osallistujat koulutuksessa ovat.
Ryhmä on aina enemmän kuin osiensa summa tai opetettava aihe. Se on katseita, hiljaisuuksia, jännitteitä, rooleja, odotuksia ja pieniä hetkiä, joissa joku uskaltaa olla vähän enemmän näkyvissä, uskaltaa ylittää itseään, uskaltaa oppia, uskaltaa tehdä jotain eri tavalla. Ja juuri näissä hetkissä syntyy oivallukset ja sitä kautta tunne, että “tämä koski minua” ja ”minä sain tästä jotain”.
Psykodraamassa ryhmää tarkastellaan ennen kaikkea elävänä suhteiden verkostona. Sen sijaan, että kysyttäisiin vain mitä seuraavaksi tehdään, kysytään myös:
- Millaisessa vaiheessa tämä ryhmä on?
- Kuka jää sivuun, kuka ottaa tilaa – ja miksi?
- Mihin tämä ryhmä kaipaa nyt liikettä, ja mihin rauhaa?
Miksi toiminnallisuus muuttaa kokemusta?
Yksi merkittävä ero mieleen jäävien ja unohdettavien ryhmien välillä on se, pääseekö ihminen olemaan mukana kokonaisena – ei vain kuuntelevana päänä, vaan myös kehona, tunteina ja suhteessa toisiin.
Toiminnalliset ja luovat menetelmät eivät ole ryhmissä itseisarvo. Niiden voima on siinä, että ne ohittavat hetkeksi selittämisen ja vievät suoraan kokemukseen. Kun jotain tehdään, eikä vain puhuta siitä, syntyy usein: läsnäoloa, yhteyttä, merkitystä ja oppimista.
Psykodraama tai toiminnalliset menetelmät eivät tarkoita esiintymistä tai “heittäytymispakkoa”, vaan turvallisesti rakennettua tilaa, jossa jokainen voi osallistua omalla tavallaan. Usein jo pieni toiminnallinen muutos riittää: paikka vaihtuu, rooli tulee näkyväksi tai asiaa katsotaan hetki jonkun toisen näkökulmasta. Toiminnallisuus vie opittavaa asiaa käytäntöön ja auttaa tuomaan sen osaksi omaa elämää myös koulutuksen jälkeen.
Ohjaajan tärkein taito: ryhmän lukeminen
Psykodraama usein mielletään klassiseksi päähenkilökeskeiseksi psykodraamaterapiaksi, jossa näyttämöllistetään kohtauksia yhden ryhmäläisen elämästä, tutkitaan niitä, opitaan niistä ja voimaannutaan huomaamaan, että jokainen voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä. Mutta psykodraamallinen ajattelu on paljon muutakin – se on kyky lukea ryhmää ja tukea ryhmäprosesseja sekä oppimista.
Vaikuttava ryhmänohjaaminen ei ole sitä, että kaikki menee suunnitelman mukaan. Päinvastoin. Se on kykyä muuttaa suunnitelmia ja huomata se hetki, jolloin niitä suunnitelmia kannattaa muuttaa.
Psykodraamallinen ajattelu tukee ohjaajaa:
- havainnoimaan ryhmän dynamiikkaa
- tunnistamaan, milloin ryhmä tarvitsee enemmän turvaa ja milloin liikettä
- luottamaan siihen, että kaikkea ei tarvitse ratkaista sanoilla
- huomaamaan missä ryhmän fokus on, ja auttaa oppimaan sitä, mikä kiinnostaa
- auttaa ryhmäläisiä olemaan rooleissa ja tavoilla, joissa he voivat oppia
Kun ohjaaja uskaltaa olla aidosti läsnä ryhmälle – ei vain ohjelmalle – syntyy usein se kokemus, jonka osallistujat muistavat vielä pitkään.
Jos tämä herättää uteliaisuutesi…?
Jos tunnistat itsesi ryhmänohjaajana, joka haluaisi ymmärtää ryhmiä syvemmin ja luoda tiloja, joissa ihmisillä on aidosti hyvä olla, niin jes! Näitä taitoja voi opetella, kokeilla ja vahvistaa yksi askel kerrallaan.
Joskus se alkaa yhdestä viikonlopusta, jossa pääsee kokemaan menetelmiä itse. Joskus se jatkuu pidempänä oppimispolkuna, jossa ryhmänohjaajuutta saa tutkia rauhassa, yhdessä muiden kanssa. Ehkä tärkeintä on tämä: vaikuttava ryhmä ei synny täydellisestä suunnitelmasta, vaan rohkeudesta kohdata ihmiset siinä, missä he oikeasti ovat.
Ja jos huomaat kaipaavasi syvempää ymmärrystä ryhmistä, ohjaajuudesta ja omasta tavastasi olla ryhmän kanssa, niin suosittelen sinua tututumaan tähän: Psykodraama ja kulttuurihyvinvointi – ryhmänohjaajakoulutus (60 op).
Anna itsellesi lupa pysähtyä kysymään, millaisia ryhmiä itse haluat olla luomassa.