”Maailmassa on vähän esimerkkejä tällaisista keskuksista, joihin suuri arkkitehti on piirtänyt nimensä ja suunnitellut ne yksin. Jo tässä suhteessa Seinäjoki on huomattava esimerkki. […] Tämä luomus on ainoalaatuinen, koska se esittää erään tämän maan tulisimpien puolustajien suunnittelemana todennäköisesti viimeisimpiä arkkitehtoonisia toteutuksia, joissa on jäljennettynä rakenteellisesti suomalaisen yhteiskunnan tietty sosiaalinen järjestys, eräänlainen tasapainotila.” Näin kuvaili ranskalaisen arkkitehtuurimedian edustaja Jean-Pierre Cousin Aalto-keskusta jo 1960-luvun lopulla.
Seinäjoen Aalto-keskuksessa ovatkin edustettuina niin uskonnollinen kuin hallinnollinen ja kulttuurinen elämä. Alueella on kuusi arkkitehti Alvar Aallon (1898−1976) suunnittelemaa rakennusta: Lakeuden Risti (1960), puutarhurin talo (1960) ja seurakuntakeskus (1966), kaupungintalo (1962), kirjasto (1965), valtion virastotalo (1968) ja kaupunginteatteri (1987).
Keskuksen rakentaminen käynnistyi kahdella arkkitehtuurikilpailulla, joiden myötä suunnittelijaksi valikoitui Alvar Aalto. Kirkkokilpailu järjestettiin vuonna 1951, kauppalantalokilpailu ja sen jatkokilpailu vuosina 1958 ja 1959. Jälkimmäisissä hahmoteltiin kauppalantalon yhteyteen myös kirjaston, teatterin ja virastotalon rakennukset. Lisäksi suunnitelmissa otettiin kantaa rakennusten välisiin suhteisiin, aukioihin ja viherympäristöön. Monivaiheinen rakennushanke kesti useita vuosikymmeniä. Eri aikoina suunnitteluun osallistuivat Alvar Aallon ohella myös Elissa Aalto ja Aallon toimiston arkkitehtejä.
Aalto-keskukseen kietoutuu useita kiinnostavia kulttuuriympäristöön liittyviä määritteitä. Se on rakennettua ympäristöä. Sitä korostetaan arkkitehtuurina. Se on monimuotoinen toiminta- ja palvelupaikka sekä käyntikohde. Se toteutuu ihmisen ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen, ympäristösuhteen, kautta. Se on määritelty kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi rakennussuojelukohteeksi. Suojelukohteena se on yleisesti tunnistettua ja tunnustettua kulttuuriperintöä. Sitä on hyödynnetty myös Seinäjoen imagon rakentamisessa ja matkailumarkkinoinnissa. Se on vaikuttanut kaupunkisuunnitteluun – toisten mielestä liian vähän, toisten mielestä liikaa.
Aalto-keskus kulttuuriympäristönä ja suojelukohteena on saattanut ja saattaa edelleen yhteen monia toimijoita: suunnittelijoita ja rakentajia, suojeluviranomaisia ja rakennusperinnön vaalijoita, tilojen ja ympäristön käyttäjiä. Eri toimijoilla on erilaisia ympäristösuhteita. Toiminnassa ja päätöksissä kohtaavat eri tahojen intressit − toisinaan ristiriitaisesti. Ympäristölle annetaan erilaisia merkityksiä, ja sitä arvotetaan eri lähtökohdista käsin. Se voidaan kokea ja käsittää monin tavoin.
Erityisen kiinnostavaa mielestäni on se, mitä eri toimijat eri konteksteissa ja eri aikoina pitävät Aalto-keskuksessa tärkeänä ja millä perusteilla. Ovatko erilaiset tulkinnat ylipäänsä mahdollisia? Entä miten erilaiset näkemykset ja suhtautumiset vaikuttavat käytäntöihin? Keillä on valta määrittää toimintaa ohjaavia arvoja? Mitkä tai keiden perustelut ja äänet nousevat vallitseviksi? Millaisia lähtökohtia, tavoitteita, valintoja, neuvotteluja ja sopimuksia Aalto-keskuksessa kohtaa?
Edellä mainitut kysymykset ovat askarruttaneet mieltäni jo pitkään. Nyt olen päässyt pureutumaan niihin valmistellessani museologian väitöstutkimusta.
Susanna Tyrväinen
Väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto
Museotoiminejohtaja, Seinäjoen museot
Susanna on työskennellyt Seinäjoen yliopistokeskuksen Tutkijahotellissa.
Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 10.6.2024.