Pitääkö kaikkien taajamien olla samanlaisia?
Monimuotoisuus on terveellistä. Myös kulttuurinen monimuotoisuus on hyväksi. On hienoa, että kaikki ihmiset eivät elä igluissa, mutta pystyn helposti kuvittelemaan tilanteen, jossa ihmiskunta pelastuu juuri siksi, että jotkut osaavat elää niin.
Suomalaiset maalaistaajamat kokivat huomattavan maisemanmuutoksen noin 30 vuodessa sotien jälkeen. Aluksi kyse oli halpuuttamisesta: jälleenrakennuskauden raaka-ainepula opetti rakentamaan edullisesti. Syntyi niukkuuden estetiikkaa. Poikkeusolojen, sääntelytalouden ja sotakorvausten vallitessa jälleenrakennettu tuotantokoneisto käynnistyi nopeasti mutta erilaisena. Tuotanto oli teollisempaa ja kaavamaisempaa. Mittakaava kasvoi.
Suurempi murros koettiin kirkonkylissä 1960-luvulla. Silloin taajamat samanlaistettiin. Arkkitehtuuri irtaantui paikallisista tyyleistä. Kaavoitus yhtenäistettiin vuoden 1959 rakennuslailla. Perustettiin seutukaavaliitot, ja kaavavelvoite levisi maalaiskuntiin. Näistä aineksista syntyi nykyisin vallitseva suomalaisen kirkonkylän perustyyppi: samanlaisina toteutettuja liikennejärjestelyjä ja yhdyskuntarakentamista, suuria hallimaisia liiketiloja ja elementeistä koottuja asuinrakennuksia.
Perusratkaisuihin kuuluivat teiden oikaisut ja taajamien ohitustiet. Teitä reunustava puusto poistettiin yhdyskuntarakentamisen ja liikenneturvallisuuden nimissä, ja vanhat talot purettiin. Tiiviisti rajautunut raittimiljöö leveni asfalttiaukioiksi, joita rajasivat uusien liikerakennusten jonot kuin joukko peräkkäin lipuvia ruotsinlaivoja.
Samalla, kun taajamat alkoivat muistuttaa toisiaan, niiden sisäinen rakenne muuttui entistä kerroksisemmaksi. Pankki-, kauppa- ja huoltamoketjujen toimitilat tehtiin samoilla piirustuksilla halki maan piittaamatta siitä, millaiseen alueelliseen tyyliin ja maisemalliseen yhteyteen niiden piti solahtaa. Talonpoikaistalo saattoi saada viereensä tavaratalon tai funkkishuoltamon. Epäyhtenäisyydestäkin tuli arvo, kun rakennushistorian erivaiheisia jälkiä alettiin nimittää kerroksisuudeksi.
Rakentamisen murrosta vauhdittivat monet normit, jotka tukivat uusia materiaaleja ja tekniikoita. Muulla tavoin ei suunniteltu, eikä muuta kaupasta saanut. Ekologinen, luonnonmateriaaleja käyttävä, perinteinen talonpoikaisrakentaminen joutui lainsuojattomaksi. Pahaksi onneksi monet uutuudet osoittautuivat kestämättömiksi – suorastaan tuhoisisiksi, kuten asbesti, öljylämmitys ja muovieristeet. Koska uudet materiaalit ja tekniikat otettiin käyttöön kaikessa uudisrakentamisessa samanaikaisesti, ongelmatkin purkautuivat esiin yhtä aikaa.
Sotien jälkeisen maisemanmuutoksen historia on maaseudun osalta vielä pääosin kirjoittamatta. Maalaispitäjissä arkkitehtien rooli oli paljon pienempi kuin kaupungeissa ja yhtenäistäminen tapahtui hitaammin. Samanlaisuutta tavoiteltiin silti aivan tarkoituksellisesti. Toteutettiin tasa-arvon ideaa: maaseudun asukkailla on oikeus samanlaisiin palveluihin ja asumiseen kuin kaupungeissa. Tavoite oli tärkeä, mutta sen toteutus liian suoraviivainen ja ruhjova.
Rakentaminen näyttää olevan sellainen elämänala, jossa helposti ajetaan yhtä ja samaa ratkaisua kaikkialle ja kaikkiin tilanteisiin. Samanlaistaminen ei ollut hyväksi 1960-luvulla, eikä se ole hyväksi vieläkään. Kulttuurinen monimuotoisuus auttaa kestämään yllättävissä muutoksissa. Siksi on oltava tilaa sekä vanhoille että uusille ratkaisuille, tyylilliselle ja alueelliselle vaihtelulle. Ongelmia tulee varmasti, jos kaikki pakotetaan samaan muottiin ja erot tasoitetaan. Sen tien päässä on lämpökuolema.
Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti
Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 17.1.2022.