Entä jos musiikkia ei olisi? Mitä jos et pääsisi enää konsertteihin, teatteriin, festivaaleille, karaokeen, tanssimaan? Tämänkaltaiset kysymykset olivat pinnalla koronapandemian aikana, jolloin kulttuuriala oli todellisessa ahdingossa ja taiteen toimijat pohtivat tulevaisuuttaan. Monet olivat tilanteessa, jossa vuosien kouluttautuminen mielekkääseen työhön oli vaarassa valua hukkaan.
Koronan hiukan hellitettyä alan toimijat saivat varovaisesti huokaista helpotuksesta, vaikka toipuminen on edelleen kesken. Tätä taustaa vasten onkin erityisen kohtuutonta ja tarpeetonta puhua kulttuurista luksushyödykkeenä, kuten perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra vaalikampanjansa aikana asian ilmaisi. On hyvä muistaa, että henkisen hyvinvoinnin edistämisen ohella taiteella on merkittäviä taloudellisia vaikutuksia. Taloustutkimuksen uusimman raportin mukaan kulttuurin tuotos on vuodessa 13 miljardia, kun esimerkiksi vuonna 2019 valtion tuki alalle oli 1,2 miljardia euroa. Yksi taiteeseen ja kulttuuriin sijoitettu euro tuottaa siis noin kolmetoista uutta. Harva sijoitus on yhtä kannattava. Ja näin siis koronapandemiasta huolimatta. Lisäksi taide työllistää suoraan 70 000 ihmistä ja välillisesti 46 000. Kyse ei siis ole pienestä asiasta, jonka voi noin vain populistisesti luokitella luksukseksi, johon meillä ei ole varaa.
Ainakin voisi kysyä, millä valtio paikkaisi taiteesta ja kulttuurista saadun tuoton, jos se menetetään. Entä mistä varat kaikkien alalta työttömiksi jäävien sosiaaliturvaan?
Tuore akateemikko, säveltäjä Kaija Saariaho sanoitti kiitospuheessaan kuvaavasti, kuinka Suomi on maa, jonka identiteetti on pitkälti rakentunut musiikin varaan. Musiikki olikin avainasemassa jo silloin, kun Suomen kansallisvaltion rakennusprosessi käynnistyi 1800-luvun puolivälin jälkeen. Sivistyneistön tärkeimpänä pyrkimyksenä oli luoda Suomelle oma kieli, historia ja kulttuuri, koska ilman kulttuuria ei olisi kansakuntaa. Musiikista tuli kansallinen symboli, joka nähtiin tärkeänä yhteisöllisyyden edistäjänä erilaisista sosiaalisista taustoista tulevien ihmisten välillä.
Yhteisen musiikillisen perintömme keskiössä olivat isänmaalliset hymnit ja marssit sekä virret ja kansanlaulut. Suosituimpien kansallisten laulujen joukkoon kuuluivat aikansa uutuudet Maamme-laulu, Suomen laulu, Porilaisten marssi, Savolaisen laulu ja Pohjanmaan alueella vielä Vaasan marssi. Samassa yhteydessä käynnistyi myös joukkojärjestäytymisen läpimurto nuorisoseuroineen ja työväenyhdistyksineen, joiden toiminnan keskiössä olivat laulukuorot ja torvisoittokunnat. Musiikkiseurat omaksuivat uudenlaisen musiikkikulttuurin osaksi ohjelmistoaan. Kansakoulut seurasivat perässä. Musiikista tuli erottamaton osa uudenlaista suomalaista yhteiskuntaa, ja se sitoi ihmisiä yhteen.
On myös tärkeää tiedostaa, että mallit järjestäytymiseen, kuorolauluun, torvisoittoon, laulujuhliin ja uuden kansallisen musiikkirepertuaarin rakentamiseen tulivat ulkomailta, pääsääntöisesti muualta Euroopasta.
Suomi on aina ollut aktiivinen osa kansainvälistä verkostoa, mikä näkyy erityisesti musiikissa. Musiikin avulla Suomi on noussut myös kansainväliseen maineeseen. Vai mitä Suomi olisi ilman Kaija Saariahoa, Esa-Pekka Salosta, HIM-yhtyettä tai tänä keväänä Eurooppaa valloittanutta Käärijää?
Kansainvälisyys ja kulttuurin moninaisuus ovat voimavaroja, joiden hillitsemiselle ei ole historiallista näyttöä. Toivon hartaasti, että emme elä tämän suhteen umpiossa jatkossakaan. Kaikkea ei myöskään voi mitata rahassa.
Saijaleena Rantanen
Kulttuurisen musiikintutkimuksen professori (ma.), MuT, FM
Taideyliopiston Sibelius-Akatemia
Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 17.4.2023.
Saijaleenan kuva: AJ Savolainen