Maailmaa ravistavien kriisien myötä keskustelu huoltovarmuudesta lisääntyy myös Suomessa. Maataloustuottajille huoltovarmuus tarkoittaa tuotantopanosten turvattua saantia satamien ja lentokenttien ollessa suljettuja.
Rehuista kriittisimpiä ovat täydennysvalkuaisrehut, joilla tarkoitetaan viljan ja nurmirehujen lisäksi ruokinnassa käytettäviä valkuaispitoisia rehuja. Näiden omavaraisuusaste suomalaisessa kotieläintuotannossa on vajaat 30 %. Sikojen ja siipikarjan ruokinnassa täydennysvalkuaista on käytettävä välttämättömien aminohappojen saannin ja keskinäisen tasapainon varmistamiseksi. Puutteet heikentävät tuotostasoa ja hyvinvointia. Märehtijöillä täydennysvalkuaisrehujen käytön vähentäminen tai pois jättäminen vaikuttaa tuotostasoon. Tuotostason selkeä aleneminen lisää kasvihuonekaasupäästöjä tuotekiloakohti.
Suurin osa tuotantoeläinten kuluttamasta valkuaisesta kertyy perusrehuista, viljasta ja nurmesta. Rehuviljan valkuaispitoisuutta voidaan jo tehtyjen selvitysten mukaan parantaa mm. lajikevalinnan ja karjanlannan käytön tehostamisen avulla. Nurmirehujen valkuaisen käyttöarvo märehtijöille riippuu paitsi valkuaispitoisuudesta, myös onnistumisesta säilönnässä ja rehun sulavuudesta.
Suomeen tuotavasta täydennysvalkuaisesta suurin osa on rypsiä tai rapsia, joko siemenenä tai öljyn puristuksen sivutuotteina. Soijarouhetta ja -papuja tuodaan selvästi pienempiä määriä. Suomessa tuotetut keskeiset lähteet ovat elintarviketeollisuuden sivutuotteet ja herne. Pienemmissä määrin tuotetaan öljykasveja ja härkäpapua.
Palkokasveista herneen ja härkäpavun viljelyalat vaihtelevat vuosittain runsaasti. Enimmillään herneen viljelyala on ollut koko maassa 44 000 hehtaaria. Viime vuosina härkäpavun viljelyala on pienentynyt 6000 hehtaariin. Parhaina vuosina viljelyala oli kolminkertainen. Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjanmaalla härkäpavun viljelyala on vuosittain jäänyt alle 1 000 hehtaarin. Rypsin ja rapsin viljelyala on vuosien saatossa vaihdellut 30 000 hehtaarin molemmin puolin. Keltaisina kukkivista öljykasvipelloista ja herneestä viidennes on sijainnut lakeuksilla.
Valkuaisen omavaraisuuden lisääminen edellyttää palko- ja öljykasvien viljelyalojen kasvattamista, jolloin tauti- ja tuholaisriskit lisääntyvät. Näitä riskejä ehkäistään viljelykierroilla, joiden toteuttamista helpottaa tilojen välinen yhteistyö. Palkokasvien viljelyä pidetään pitkien kasvuaikojen ja herkän lakoontumisen vuoksin usein riskibisneksenä viljaan verrattuna. Myös heikko markkinahinta sekä suuret siemenkustannukset ovat vähentäneet intoa niiden viljelyyn. Sääolosuhteiden ennustetaan vaihtelevan, mikä voi olla riski sadon laadulle ja määrälle. Kuitenkin elintarvikkeeksi kelpaamaton valkuainen voidaan hyödyntää eläinten rehuksi joko tilojen välisenä yhteistyönä tai rehuteollisuudessa. Uudet lajikkeet lisäävät merkittävästi viljelyvarmuutta ja satoa tulevaisuudessa. Kasvukausien pidentyessä viljelyyn voidaan saada myös lupiinin ja soijan kaltaisia uusia kasveja.
Palkokasvien viljelyn hyviä puolia ovat omavaraisuus typen suhteen sekä positiivinen vaikutus tilan viljelykiertoon hyvän esikasviarvon vuoksi. Palkokasvien jälkeen viljojen typpilannoitusta voidaan vähentää jopa 30 kg/ha. Lannoitteiden omavaraisuus on myös osa huoltovarmuutta.
Omavaraisuutta voidaan parantaa lisäämällä valkuaiskasvien viljelyä, panostamalla perusrehujen laatuun ja tarkentamalla valkuaisrehujen käyttöä. Sopivin ratkaisu on tilannekohtainen.
Kirjoittajat toimivat OmaRehu -hankkeessa, jonka tavoitteena on koota tietoa rehuntuotantoon ja rehujen hankintaan liittyen. Hanke toteutetaan EU:n maaseuturahaston tuella.
Markku Niskanen, tukija, Luke
Teija Rönkä, kotieläintuotannon opettaja, SeAMK
Katriina Kytölä, kotieläintuotannon asiantuntija, ProAgria Etelä-Pohjanmaa
Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 2.12.2024.