Isot yhteiskunnalliset keskustelunaiheet liittyvät lähes aina ongelmiin historiatietoisuudessa. Se tarkoittaa kykyä ymmärtää oma ajallisuutensa, siis menneisyyden, nykypäivän ja tulevaisuuden yhteys. Jos menneisyyden tuntee huonosti, myös käsitys nykyisyydestä jää puutteelliseksi. Lähelle kyllä näkee, mutta epätarkasti. Kehittynyt historiatietoisuus sisältää myös kyvyn havaita menneisyydestä tehtyjen tulkintojen vaikutus omaan ymmärrykseen.
Historiatietoisuus on monisyinen ilmiö. Sitä hallitsevat omat muistot ja lähipiiriltä kuullut kertomukset. Tietoisuuttaan voi avartaa koulutuksen ja tiedotusvälineiden avulla, mutta käytännössä ammennamme tiedon valtameriltäkin lähinnä sellaisia tulkintoja, jotka vahvistavat jo aiemmin opittua. Elämme kuplissa. Siksi historiatietoisuus ei välttämättä, eikä edes tyypillisesti, kasva iän myötä.
Olemme kaikki likinäköisiä. Historiatietoisuus heikkenee nopeasti, kun puhutaan kahta sukupolvea vanhemmista asioista. Eivät vain yksilöt, vaan kokonaiset valtiot ja kansakunnat elävät nykyisyyden harhassa. Sodat, pandemiat ja hyökyaallot ovat toistuneet läpi maailmanhistorian, mutta aina ne näyttävät tulevan suurena yllätyksenä.
Havaitsemme huonosti hitaita rakenteellisia muutoksia. Niinkin yksinkertaiset muuttujat kuin velkaantuminen ja syntyvyyden lasku aiheuttavat hämmennystä. Niiden vaikutuksia on vaikea hahmottaa. Kykymme ymmärtää todella vanhoja asioita ja pitkäkestoista vaihtelua on vielä huonompi. Ilmastonmuutos on tästä painava esimerkki.
Likinäköisyytemme vuoksi meillä on taipumus pitää nykyisiä rakenteita ja instituutioita pysyvinä, miltei luonnonlakeina. Tämä on inhimillistä ja ymmärrettävääkin. Esimerkiksi valtiot ovat tärkeitä toimijoita juuri nyt. Tuntuu luontevalta ajatella, että niiden asema on kiveen hakattu. Historian mittakaavassa moderni kansallisvaltio on kuitenkin nuori, vajaan 300 vuoden ikäinen luomus. Sen sijaan paikallisyhteisöjen historia yltää kauas muinaisuuteen, satojen vuosituhansien taa. Emme tiedä, onko kansallisvaltioita tai ylipäätään valtioita olemassa sadan vuoden kuluttua, mutta paikallisyhteisöjen pysyvyyttä ei ole syytä epäillä. Ihmisillä on aina konkreettinen lähipiirinsä. Kenties meidän pitäisi ajatella asioita enemmän paikallisuuden ja vähemmän valtioiden näkökulmasta.
Taloushistorioitsija Karl Polanyi muistuttaa, että myös markkinatalous on maailmanhistoriassa harvinainen järjestelmä. Se syntyi vasta 1800-luvun alussa eikä suinkaan vallitse koko maailmassa. Markkinatalouden periaatteet eivät ole yleistettävissä vanhoihin kulttuureihin eivätkä yhteiskuntien varhaismuotoihin. Kun markkinoita ei ollut olemassa, merkitystä ei ollut myöskään markkinavoimilla eikä kysynnän ja tarjonnan lailla. Maailmanhistoriassa taloutta ovat ohjanneet ihan muut tekijät: hyvinvoinnin, resurssien ja tuotoksien tuottaminen ja uudelleen jakaminen omasta lähiyhteisöstä vastuuta kantaen ja vastavuoroisuuden periaatteen mukaisesti. Harvassa ovat ne yhteisöt, joissa talous on edes jossain määrin ohjannut politiikkaa, kulttuuria tai uskontoa.
Paikallisyhteisöjen hallitsemasta todellisuudesta kertovat myös antiikin kaupunkivaltiot. Platonin mielestä valtion ihannekoko oli 5 040 kansalaista. Se on ihanteellinen määrä siksi, että se voidaan jakaa tasan peräti 59 tavalla. Eri tarpeisiin voidaan kätevästi muodostaa sopivan kokoisia, tasasuuria aliyhteisöjä, joissa yhteisöllisyyttä voidaan toteuttaa kuhunkin tarkoitukseen parhaiten sopivassa koossa. Siis seuroja, vaihtopiirejä, kyläyhteisöjä, osuuskuntia… Ilkka-Pohjalaisen levikkialueella lähimmäksi Platonin optimia osuu Ähtäri. Siellä äänioikeutettuja on vain 148 liikaa.
Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa Seinäjoella ja ylimääräinen professori North-Westin yliopistossa Etelä-Afrikassa.
Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 4.3.2024.