Suomi on opettajankoulutuksen ja pedagogiikan kärkimaa. Opettajamme saavat huippukoulutuksen ja kuuluvat itsekin valioihin. Esimerkiksi Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokseen on vaikeampi päästä kuin lääketieteelliseen tai oikeustieteelliseen tiedekuntaan.

Opettajankoulutukseen hakeutuu lahjakkaita yksilöitä, jotka ovat sielultaan ja sydämeltään kehittäjiä. Opettajiksi opiskelevat antavat kaikkensa, jotta pääsevät työskentelemään lapsiemme ja opiskelijoidemme kanssa. Kehittämään heitä yksilöllisesti niin, että oppijat löytäisivät lahjansa ja ottaisivat ne käyttöönsä omaksi, yhteisön ja yhteiskunnan hyväksi.

Mutta kuinkas sitten käykään: työolosuhteet tuovat esiin karun arjen. Pedagogiikan huippuammattilaisilta on alettu vaatia sosiaalityön, poliisin, ja lopulta vanhempienkin vastuita ja ratkaisutaitoja. Opettajat joutuvat kohtaamaan paitsi yhä kasvavat opiskelijamäärät, myös tehtäviä, joihin heitä ei ole koulutettu.

Opettajista on huutava pula kaikilla kouluasteilla. Miksi? He hakeutuvat muualle töihin jo muutaman vuoden työssäolon jälkeen, sillä he eivät jaksa. Heille asetetut tavoitteet ovat yksinkertaisesti mahdottomia saavuttaa. Lahjakkuuskaan ei siis enää auta. Ruotsin suurimman opettajajärjestön Lärarförbundetin mukaan alaa vaihtaneita tiedetään olevan 30 000–40 000. Mikähän vastaava luku on Suomessa?

Opetushenkilöstön lisääntyvä työtaakka koskee myös yliopistoja ja korkeakouluja. Meillä on opettajia, jotka ovat innostuneita työstään, mutta kuinka pitkään? Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) haluaa panostaa yhä enemmän jatkuvaan oppimiseen (entinen täydennyskoulutus tai elinikäinen oppiminen). Se on viisasta, mutta millä keinoin ja resurssein tämä on ajateltu tapahtuvaksi?

Jatkuva oppiminen on yliopiston neljäs tehtävä. Muita ovat tutkimus, koulutus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Nyt näyttää siltä, että opettajien ns. kokonaistyöaika ei riitä kaikkiin, sinänsä hienoihin tavoitteisiin. Koulutusta haluttaisiin lisätä työssä ja sen liepeillä oleville, mutta lisäämättä nykyisten opettajien määrää. Ratkaisuksi on ajateltu digitaalisaatiota. Mutta opiskelijat tarvitsevat verkkokursseissa (nonstop- tai monimuotokoulutuksissa) massaluentojen lisäksi myös yksilöllistä ohjausta.

Opettajilta –  lehtoreilta ja professoreilta –  vaaditaan yhä enemmän aikaa yksilölliseen ohjaukseen. Globaalissa kilpailussa juuri yksilöohjaus on se kilpailuetu, jolla yliopistot voivat olla edelläkävijöitä, erottautua ja muuttaa haasteet mahdollisuuksiksi. Onko meillä ymmärretty tämä? Mielestäni ei.

Yliopistoihin hakeutuu ja rekrytoidaan tyypillisesti tieteestä ja tutkimuksesta kiinnostuneita henkilöitä. Tutkijoiden ja opettajien roolit ovat erilaiset. Joskus hyvä tutkija ja opettaja yhdistyvät samassa henkilössä, mutta ei aina. Muistan omasta opiskeluajasta, kuinka jotkut professorit, ehkä tiedostamattaan, pitivät niin huonon ensimmäisen luennon, että seuraaville luennoille ei enää opiskelijoita tullutkaan. Aikaa taisi jäädä tutkimukseen. Tosiasia on, että meillä ei ole yliopistoissa opetuksen urapolkua ilman tutkimusvelvollisuutta. Voisiko olla?  

Voisimmeko ajatella yliopiston opettajan uran ihan omaksi tavoiteltavaksi urapoluksi? Sinun ei tarvitsisi tehdä tutkimustyötä – riittää, että olet kiinnostunut tiedekunnan tutkimusaiheista, seuraat aikaasi ja alasi tutkimuksia ja sanoitat ne oppijoille ymmärrettävään muotoon. Voit toki tehdä jossakin määrin tutkimus- tai kehitystyötä, jos haluat, mutta päätyösi olisi opetus. Voisit keskittyä opetuksen ja oppimisen kehittämiseen.  

Ilman opiskelijoita ei ole koululaitosta, eikä yliopistoja. Esitänkin ministeriölle toiveen: Annetaan maailman parhaille opettajillemme työrauha. Tarvitsemme kipeästi lisää opettajia yliopistoihin ja korkeakouluihin, jotta pääsemme lähivuosina OKM:n asettamiin kotimaisiin ja kansainvälisiin opiskelijamäärien tavoitteisiin niin, että opettajamme eivät uuvu.

Marjaana Suutarinen
Vaasan yliopisto, Levón instituutti
johtaja, tekniikan tohtori

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 8.11.2021.