Vuoden lähestyessä loppuaan katse kääntyy taaksepäin: minkälainen oli vuosi 2024? Kuluneen vuoden tapahtumat ovat lisänneet turvattomuutta kaikkialla maailmassa: Ukrainan yhä jatkuva sota, Gazan järkyttävät tapahtumat, Lähi-idän konfliktin laajeneminen, maailman valtatasapainon heilahtelut sekä takapakki ilmastokysymyksissä eivät varsinaisesti kohota tunnelmaa lomakauden lähestyessä. Päällimmäinen tunne on apeus ja huoli.
Arvomaailma tuntuu länsimaissa kääntyneen päälaelleen. Suomessa tämä näkyy myös kulttuurialan leikkauksissa, jotka ovat hyvästä syystä herättäneet paljon keskustelua. Kirjailija Sirpa Kähkönen totesi osuvasti leikkauksia vastustavassa Sakset seis -mielenosoituksessa, kuinka ”ne, jotka sallivat näiden leikkausten tapahtua, muistetaan historiassa”. Mikäli leikkaukset toteutuvat suunnitellussa mittakaavassa, seuraukset ovat dramaattiset. Historioitsijana mietin, onko itsenäinen Suomi valmis luopumaan omasta kulttuuristaan reilun sadan vuoden suhteellisen nuoressa iässä?
Ihmettelen, miksi kulttuurin ja taiteen merkitys sivuutetaan, vaikka lukuisat tutkimukset ovat todistaneet, että taide ja kulttuuritoiminta muun muassa edistävät hyvinvointia ja terveyttä kaikissa ikäryhmissä sekä vahvistavat sosiaalisia verkostoja ja stressinhallintaa. Kulttuuri oli myös keskeinen elementti, jonka varaan suomalaista kansakuntaa rakennettiin jo ennen itsenäisyyttä. Kansallisvaltion perustana oli oman historian ja kulttuurin luominen. Usein kuulee sanottavan, että Suomi sävellettiin, maalattiin ja kirjoitettiin maailmankartalle: taide oli käyntikorttimme muuhun maailmaan. Onko tätä yhteyttä suomalaisen identiteetin, kulttuurielämän ja muun maailman välillä enää olemassa?
Historia on osoittanut, että taiteen avulla on mahdollista käsitellä vaikeita asioita ja tapahtumia. Tänä päivänä tarve sille on ilmeinen.
Lisäksi eri taidemuodot, kuten musiikki, kasvattavat yhteisöllisyyttä. Tästä kuvaava esimerkki ovat Pohjois-Amerikkaan 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa muuttaneet suomalaissiirtolaiset, joiden elämässä musiikilla oli keskeinen rooli. Siirtolaiset olivat suurelta osin 15–25-vuotiaita nuoria, joista moni lähti Atlantin yli ilman perhettä ja turvaverkkoja. Musiikin avulla ylläpidettiin suomalaista identiteettiä, ja samalla se auttoi integroitumisessa pohjoisamerikkalaiseen yhteiskuntaan. Tutkimuksen mukaan musiikki edistää maahanmuuttajanuorten kotoutumista, tunteiden käsittelyä ja suomen kielen oppimista myös nykypäivänä.
Professori Kirsi Vainio-Korhonen kirjoitti Turun Sanomiin (6.12.2024) kolumnin, jossa hän pohti kulttuurileikkausten vaikutuksia kulttuuriperintöämme säilyttävien arkistojen ja museoiden toimintaan. Samalla hän kysyi osuvasti, onko Suomella enää varaa omaan historiaansa.
Vainio-Korhonen toteaa, että kansakuntamme muisti kytkeytyy historiallisiin asiakirjoihin, sanomalehtiin, elokuviin, kirjallisuuteen, musiikkiin. Tästä kaikesta muodostuu ymmärryksemme yhteisestä historiastamme, jonka varaan rakentuu myös tulevaisuutemme. Kansakunnan muisti ei kuitenkaan synny eikä varsinkaan säily ilman resursseja, jotka mahdollistavat kulttuurin luomisen, sen ylläpidon osana kulttuurin kenttää, siitä kirjoittamisen ja tulevaisuudessa myös tallentamisen suomalaisen kulttuurin historiankirjoihin.
Vapaa ja demokraattinen kansalaisyhteiskunta tarvitsee kulttuuria elääkseen yhteydessä ympäröivään maailmaan. Tämän päivän Suomi on moniäänisempi ja -kulttuurisempi kuin koskaan – ja hyvä niin.
Tulevaisuus rakennetaan historiaan peilaten. Siirryttäessä uuteen vuoteen on syytä kysyä, mikä on se nykyisyys, jonka varaan huomista tässä maassa rakennetaan?
Saijaleena Rantanen
Kulttuurisen musiikintutkimuksen Epanet-professori
Taideyliopisto
Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 23.12.2024.
Saijaleenan kuva: AJ Savolainen