Työskentelin kesäyliopistossa viime vuosituhannella. Kesäyliopisto oli KESÄyliopisto, sillä tarjosimme avointa yliopisto-opetusta kesällä ja talvella suunnittelimme ja toteutimme täydennyskoulutusta. Meitä oli päätoimisesti kaksi henkilöä ja kesällä kesätyöntekijä.

Silloin oli kaikki toisin. Ei ollut verkko-opetusta vaan kaikki opiskelijat olivat lähiopetuksessa ja paikalla. Kesäyliopiston kampus eli täysillä. Silloin ei ollut ammattikorkeakoulua eikä duaalimallia, kaikki tähtäsi yliopistotutkintoon. Monet opiskelijat olivat varsinaisia opintoviikkorohmuja ja suorittivat avointa hyödyntäen useitakin tutkintoja.

Nyt eletään toisessa maailmassa. Koulutustaso on noussut aivan uudelle tasolle ja erityisesti kandidaattitason korkeakoulututkintojen määrä on ammattikorkeakoulu-uudistuksen myötä noussut. Korkeakoulututkinnosta on tullut perustutkinto työelämässä oleville.

Nyt eletään myös maailmassa, jossa työntekijöistä on kasvava pula. Ja varsinkin ammattitaitoisesta työvoimasta.

Kesäyliopisto elää ajassa. Pysyvää on tarjottavan opetuksen laadukkuus ja myös yhteys yliopistolliseen opetukseen.

Nyt kesäyliopiston on osaltaan vastattava ajan haasteeseen. Jatkuvasta oppimisesta tulee (toivottavasti) valtavirtaa. Tarjottava opetus tukee enemmän opiskelijoiden henkilökohtaisen ”osaamissalkun” kerryttämistä kuin tutkintopapereiden keräämistä.

Mutta olisi menneestä maailmasta opittavaakin. Menneen maailman kesäyliopisto opiskelijoita kuhisevine kampuksineen oli jotain sellaista, minkä toivoisi vielä kohtaavan. Haaste kesäyliopistolle onkin se, miten löydetään yhdessä oppimisen ilo. Mikä on kampuksen tulevaisuus?

Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistyksen
hallituksen puheenjohtaja Erkki Välimäki