Kun opetan opiskelijoille alue- ja kuntakehittämisen asiantuntijatyötä, pohdimme yhdessä, mitä kehittäjä oikeastaan tekee. Mikä tekee kehittäjästä kehittäjän? Mitä on kehittämistyö?
Kehittämistyö saattaa näyttää ulospäin vähän vaikeasti hahmotettavalta puuhalta: keskustelua, verkostoja, työpajoja, kumppanuuksia ja visioita. Kehittäjän työ on kuitenkin vaativa pesti: Kuntien, alueiden ja yhteiskunnan pulmat eivät useinkaan ole yksinkertaisia ja sieviä lankakeriä, vaan moninaisia vyyhtejä, joista langanpään löytäminenkin vie aikaa. Esimerkiksi miten rakennetaan hiljentyneeseen kaupunkikeskustaan elinvoimaa? Miten saadaan alueen yritykset innostumaan tutkimus- ja kehittämistoiminnasta?
Kehittäminen ei kuulu vain niille, jonka käyntikortissa lukee tietty tehtävänimike. Kuka tahansa voi ottaa toimijuutta omassa työssään, yhteisössään tai lähiympäristössään. Yrittäjä voi nähdä asiakkaan ärsytyksessä uuden palveluidean. Hallinnossa työskentelevä voi kysyä, miksi sama lomake kiertää kolmen pöydän kautta. Asukas voi katsoa tuttua Seinäjoen katua ja keksiä, miten sen voisi tehdä viihtyisämmäksi. Kyse on kyvystä katsoa maailmaa kysyen, miten tämän asian voisi tehdä paremmin.
Jotta ideat voivat muuttua todellisuudeksi, tarvitaan toimintaa. Tarvitaan lannoitteita, kylväjiä ja kylvökoneita, jotta ideat voivat itää ja kasvaa korjattavaksi sadoksi saakka. Kehittäjä tarttuu idean siemeniin ja alkaa haalia niiden ympärille tekijöitä. Tarvitaan aiheesta kiinnostuneita erityisosaajia, tahoja, joilla on sopivia resursseja ja niitä, joilla on kyky viedä viestiä eteenpäin.
Ammattikehittäjän työkalupakista löytyy yleensä eräs kehittämistyön monitoimikone: kehittämishanke tai -projekti. Joitakin hankepuhe ärsyttää, toisaalta ilman hankkeita moni asia ei liikahtaisi lainkaan. Niillä kokeillaan uutta, luodaan osaamista, kotiutetaan kansallisia ja kansainvälisiä resursseja, investoidaan ja luodaan yhteyksiä. Projektien alkuperäinen idea oli nimenomaan tuoda jähmeisiin organisaatiorakenteisiin näppärä, uudistava, nopea ja kohdennettu työskentelytapa.
Haasteita saattaa kuitenkin syntyä, jos kehittämisen horisontti kaventuu hankkeiden hallinnoinniksi. Samalla kun ulkopuolelta hankittu rahoitus luo mahdollisuuksia, se myös tuottaa reunaehtoja, joilla on toisinaan yllättäviä ja ennakoimattomia seurauksia. Tärkeimmäksi tavoitteeksi voi kuin vahingossa hiipiä se, että kaikki tehdään teknisesti oikein, mittareihin keskittyen, aikataulussa ja lomakkeiden mukaisesti toimien. Se on tarpeellista, mutta ei vielä riitä.
Uuden kehittäminen sisältää aina epäonnistumisen riskin. Sen minimoimiseksi turvaudutaan helposti tuttuihin ratkaisuihin. Tehdään sitä, mikä jo osataan tai minkä tuotoksia on helpointa suoraan laskea. Myös kehittämisjärjestelmän tulee tunnistaa, että riski on kehittämistyön ydintä. Vanha viisaus on, että eliminoimalla täysin riski, eliminoidaan myös tuoton mahdollisuus. Oppiminen ja uuden synty tapahtuu vain tilanteissa, joissa on läsnä epäonnistumisen mahdollisuus ja kokeilu.
Kehittäjän silmin voi nähdä uudet avautuvat mahdollisuudet: teknologiat, yritysideat, rahoitukset, koulutusavaukset, kansainväliset yhteydet ja kriisien pakottamat suunnanmuutokset. Etelä-Pohjanmaan kaltaisella alueella mahdollisuuksien näkemisen kyky on erityisen tärkeää, ja sitä on historiassakin löytynyt. Tänäänkään meillä ei ole varaa ajatella, että hyvät asiat tapahtuvat itsestään. Tarvitaan ihmisiä, organisaatioita ja yrityksiä, jotka näkevät pulmissa mahdollisuuden, kylvävät ideoiden siemeniä ja lannoittavat. Entä millaiseen maaperään kehittämisen siemenet putoavat? Miten reagoit, kun joku seuraavan kerran esittää sinulle uuden idean?
Heli Kurikka
yliopistotutkija
Tampereen yliopisto, Alueellisen kehittämisen tutkimusryhmä
Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 25.5.2026.