Maaseudun maahanmuutosta puhuttaessa näkökulma on usein työvoimassa ja väestökadossa. Näissä puheissa odotukset maahanmuuttajia kohtaan ovat suuret: heitä tarvitaan työskentelemään työvoimapulan aloilla, lisäämään väestöä ja elävöittämään maaseudun paikkakuntia. Työvoima- ja väestötilastojen takana on kuitenkin aina ihmisiä, yksilöitä. Heillä on oman elämänsä suhteen toiveita ja tavoitteita, jotka eivät välttämättä ole kaikilta osin yhteneväiset poliittisten visioiden suhteen. Arjen elämä on monitahoisempaa.
Tutkin maahanmuuttoa työkseni, joten olen keskustellut monet kerrat Suomeen eri syistä muuttaneiden ja eri elämäntilanteissa olevien ihmisten kanssa siitä, millaisena elämä Suomessa heille näyttäytyy ja mitä he elämältään haluavat. Olen oppinut, että ihmiset, heidän elämäntarinansa ja kokemuksensa ovat erilaisia ja ainutkertaisia. Esimerkiksi: vaikka ihmisen syy muuttaa Suomeen olisi ollut turvapaikan hakeminen, hän on aina paljon enemmän kuin turvapaikanhakija. Hänellä voi olla pitkä työura, korkea koulutus, taitoa ja osaamista, vaikka täkäläisestä näkökulmasta hän saattaakin helposti näyttäytyä yksipuolisesti joko yhteiskunnallisena uhkana, apua tarvitsevana uhrina tai malliesimerkkinä ”onnistuneesta kotoutumisesta.” Jos itse muuttaisin toiseen maahan, haluaisin tulla kohdatuksi ihmisenä, en erilaisten odotusten kautta. Uskon, että niin haluaa moni muukin.
Toinen asia, minkä huomaan toistuvan näissä keskusteluissa, on vaikeus löytää töitä ja paikallisia ystäviä. Näitä kertomuksia kuunnellessa olen miettinyt, miltä tuntuisi aloittaa elämän uudelleen järjestäminen vieraassa maassa. Millaista olisi lähettää työhakemuksia, joihin ei saa vastauksia, tai rakentaa ystävyyssuhteita aikuisiällä paikassa, jossa ei tunne ketään? Samalla olen miettinyt, mitä Suomessa ikäni asuneena voisin tehdä toisin arjessani. On helppo olla miettimättä, mitä muille ihmisille kuuluu. Onneksi muiden kohtaamisessa vain mielikuvitus on rajana. Jos olen työnantaja, voin tarjota harjoittelu- tai työpaikkaa. Jos työpaikallani on joku muualta muuttanut, voin yrittää puhella kahvitunnilla sellaisessakin tilanteessa, jossa täydellistä yhteistä kieltä ei ole. Kuntosalilla tai uimahallissa voi alkaa juttusille. Jos naapuri on muuttopuuhissa, voi ainakin moikata. Aina voi myös kysyä, tarvitaanko apua. Ja jos ei tiedä mistä aloittaa, vapaaehtoisena toimiminen on helppo tapa päästä alkuun. Tärkeintä on alkaa kiinnittää huomiota muihin ihmisiin ympärillään.
Tänne muuttaneet eivät ole tilastonumeroita, työvoimaa tai välineitä, joiden avulla yritysten tuotanto ja alueellinen elinvoima saadaan kasvuun. He ovat ihmisiä, joiden kanssa meillä on eroista huolimatta myös yhteistä; elämään kuuluvia iloja, suruja, pettymyksiä ja onnistumisia. He ovat myös ihmisiä, joilla on meille annettavaa ja joilta meillä on opittavaa. Jos tulijat tuntevat aidosti olevansa yhteisöjen arvostettuja ja tasavertaisia jäseniä, he myös rakentavat maaseudun paikkakuntia kuin omiaan. Kyse on siis paitsi yksilöiden mahdollisuuksista mielekkääseen elämään, myös maaseudun tulevaisuudesta laajemmin. Tämä ei kuitenkaan tapahdu itsestään tai yhdessä yössä, vaan siihen tarvitaan kaikkien pitkäjänteistä osallistumista.
Artikkeli on kirjoitettu osana maaseutupolitiikan neuvoston Työn ja yrittäjyyden uudet mahdollisuudet maaseutualueilla TUUMA27-verkostotyötä.
Artikkeli perustuu väitöskirjaani.
Marja Enbuska
väitöskirjatutkija (väit.)
Ruralia-instituutti Helsingin yliopisto
Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 3.3.2025.
Kuva Heidi Åkerman.