Epanet-blogi

Kaikilla on oikeus hyvään vanhuuteen

Iäkkään ihmisen aktiivinen elämä on pitkään ollut ihanteena ja myös terveyspolitiikan tavoitteena. Onnistuneen ja terveen vanhenemisen tunnusmerkkejä on määritelty kautta aikojen. Kolmas ikä houkuttelee vapaana itsensä toteuttamisen aikana. Toiveena on toimintakykyä heikentävien sairauksien puuttuminen sekä itsenäisyys ja riippumattomuus muiden avun tarpeesta. Viime vuosina olemmekin Suomessa saavuttaneet eliniän pitenemisen lisäksi myös toimintakykyisen elinajan pidentymistä. Tämä on ollut suuri yhteinen saavutus ja ilonaihe.

Vammaisten ja pitkäaikaissairaiden ihmisten ei ole mahdollista saavuttaa hyvää vanhuutta edellä mainittujen määritelmien mukaan. Ympäristögerontologit ovat määritelleet hyvän vanhuuden mahdollisimman suuren itsenäisyyden säilyttämiseksi, hyvinvoinniksi ja oman identiteetin ylläpitämiseksi kykyjen menetyksistä huolimatta. Onnistunut vanhuus ei voi rajoittua pelkästään yksilön hyvään terveyteen ja toimintakyvyn maksimaaliseen säilymiseen. Tarvitaan myös toisia ihmisiä, perhettä ja ystäviä sekä erilaisia tukipalveluja, esimerkiksi avustajia, asunnonmuutostöitä ja kuljetuspalvelua.  

Vammaispalvelulakia ollaan parhaillaan uudistamassa, lausuntokierros ehdotuksesta päättyi juuri. Uudistustyön yhtenä tavoitteena on lisätä yhdenvertaisuutta vammaisten ja vammattomien sekä erilaisten vammaisten ihmisten kesken heidän osallisuutensa ja itsenäisyytensä tukemisessa. Kun väestö ikääntyy, on hankalaa yhdistää lain uudistamistyön tavoitteisiin vammaispalvelujen kustannusten kasvun hillitsemistä. Lakiehdotukseen onkin muotoiltu kaksi rajausta. Ikärajavaraus rajaa lain ulkopuolelle osan yli 65-vuotiaista nykyisistä palvelujen käyttäjistä ja voimavararajaus estää henkilökohtaisen avun käyttämisen silloin, kun ei ole voimavaroja määritellä itse avun tarvetta. Oikeusoppineet ovat kommentoineet rajauksia perustuslain vastaisiksi.

Vamman kanssa ikääntyneellä ja ikääntyneenä vammautuneella henkilöllä voi olla samanlaisia rajoituksia toimintakyvyssä, mutta hyvän vanhuuden näkökulmasta heidän yksilöllinen avuntarpeensa voi olla hyvinkin erilainen. Ihmisen identiteetin ja hyvinvoinnin tukeminen edellyttää juuri tietyn ihmisen ja hänen elämänkulkunsa tuntemista sekä hänen yksilöllisen palvelutarpeensa tunnistamista. Ennen vanhuusikää vammautuneille henkilöille on kertynyt todennäköisesti kokemusta toisten ihmisten avun vastaanottamisesta, oman vamman tuomien rajoitteiden hyväksymisestä ja vammaisyhteisöön kuulumisesta. Iäkkäänä vammautuneelle ihmiselle vammaispalveluiden vastaanottaminen voi tuntua vieraalta ja aiheuttaa identiteettikriisin. Suomalaiset ikääntyneet ovat tutkimuksessa kuvanneet luopumisen ja sopeutumisen taidon lisäävän hyvinvointia vanhuudessa.

Elämäkerrat vammaisista ihmisistä ovat harvinaisia ja jo pelkästään siitä syystä Antti Tuurin tuore Wahlroos-kirja on tapaus. Tuuri on kirjoittanut kehitysvammaisesta lankomiehestään Jukasta, jonka kanssa hänelle on muodostunut läheinen ystävyys- ja edunvalvontasuhde vuosikymmenten saatossa. Kirjallisuuskriitikko on verrannut teosta kirjailijan aiempaan tuotantoon: ”tapahtumiltaan vähäisin, hengeltään suurin, inhimillisyydeltään kaunein”. Kirjassa kuvataan, miten päähenkilön läheiset tekevät monenlaisia järjestelyjä ja tukitoimia hänen itsenäisyytensä, hyvinvointinsa ja identiteettinsä – siis hyvän vanhuuden – tukemiseksi. Ehkä ratkaisevinta Wahlroosin elämän tapahtumien kannalta oli vanhempien ensimmäinen päätös vammaisen lapsen ottamisesta yhdenvertaiseksi perheenjäseneksi vastoin lääkärin suositusta. Tämä asenne ohjasi läheisiä läpi elämän. Muistisairauden eteneminen johti myös Wahlroosin kohdalla muuttoon palvelutalon vieraaseen ympäristöön. Senkin kuvattiin tapahtuneen lämmöllä saattaen, päähenkilöä ainutlaatuisena yksilönä arvostaen ja hänen identiteettinsä säilymistä tukien.


Sirpa Granö
väitöskirjatutkija
Tampereen yliopisto

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 25.4.2022.

Lue myös Mitä ikää?