Tilastokeskuksen mukaan yhdellä prosentilla suomalaista on korkein mahdollinen, eli tohtorin tutkinto. Tohtoreita liikkuu keskuudessamme siis kovin vähän. Tohtorin tutkinnon suorittaminen vaatii jatko-opiskelijaksi pääsyä johonkin yliopistoon, väitöstutkimuksen tekemistä sekä jatko-opintojen suorittamista. Väitöstutkimuksen tuloksena syntyy väitöstilaisuudessa puolustettava väitöskirja, joka on tohtorin tutkintoon kuuluva tieteellinen opinnäytetyö.

Väitöskirjan tekeminen vie keskimäärin viisi vuotta. Monet väitöskirjan tekijöistä ovat jonkin yliopiston palkkalistoilla, jolloin väitöstutkimusta tehdään opetus- ja muun yliopistotyön ohessa. Yliopiston ulkopuolella toimivat väitöstutkijat turvautuvat pääosin apuraharahoitukseen. Myös yliopiston palkkalistoilla olevat hakevat usein apurahoja, jotta voivat keskittyä hetken kokonaan väitöskirjan tekemiseen.

Apurahan saanutta tutkijaa kutsutaan apurahatutkijaksi. Hän on hakenut rahoituksensa itse joltakin yksityiseltä säätiöltä tai rahastolta. Niitä on Suomessa satoja ja ne tukevat sääntöjensä mukaisesti eri tutkimusaloja. Apurahoja haetaan rahoittajien määrittäminä hakuaikoina. Kilpailu apurahoista on erittäin kovaa. Rahoittajasta ja apurahan määrästä riippuen apurahan saa noin 5–15 prosenttia hakijoista. Saadut apurahat ovat yleensä kestoltaan muutamasta kuukaudesta yhteen vuoteen. Esimerkiksi vuoden kestäviä apurahoja on todella vaikea saada. Yleensä väitöstutkijan on saatava useampi apuraha saadakseen väitöskirjansa valmiiksi.

Apurahahakemukset liitteineen tehdään yleensä verkossa.  Lähettäessään apurahahakemuksen tutkija ei voi kovan kilpailun vuoksi olla varma, saako hän rahoituksen. Apurahahakemuksia arvioitaessa tärkein on tutkimussuunnitelma, jonka tieteellisyyttä, ajankohtaisuutta ja sopivuutta rahoitettavaksi rahoittaja tarkastelee. Apurahan hakija ei saa muuta palautetta kuin tiedon siitä, onko saanut rahoituksen vai ei.

Halu tutkia vie eteenpäin

Apurahan hankkiminen tarkoittaa väitöstutkijoille jatkuvaa yrittämistä sekä tutkimussuunnitelmien ja rahoitushakemusten kirjoittamista. Kovasta uurastuksesta huolimatta rahoitus jää monesti saamatta. Tämä voi olla monella tavalla tutkijalle henkilökohtainen tragedia. Kielteinen päätös herättää epäilyksiä omasta osaamisesta, toimeentulosta ja tutkimuksen ajankohtaisuudesta. Mutta kun on sitkeä ja jaksaa oikein yrittää, voi saada myönteisen apurahapäätöksen.

Apurahan myöntäjät edellyttävät, että apurahalla tehtävä tutkimustyö on päätoimista. Saatu apuraha voi olla esimerkiksi 12 000 euron suuruinen puolen vuoden apuraha. Väitöstutkija maksaa siitä MYEL-vakuutusmaksun, jolloin käteen jää kuukaudessa on noin 1 700 euroa. Apuraha on verovapaata 25 000 euroon asti vuodessa, sitä pienempää apurahaa ei lasketa verotettavaksi palkkatuloksi. Oman verosuunnittelun avulla apurahan saajat voivatkin limittää sopivasti yhteen apuraha- ja palkkakaudet.

Apurahalla tohtoriksi voi olla haastava ja polveileva tie, mutta ainakin tutkija oppii tekemään tutkimussuunnitelmia ja rahoitushakemuksia. Raha tuskin on motivaatio lähteä tälle tielle. Suurin innostaja on syvä kiinnostus tutkimuksen aiheeseen ja uuden tiedon synnyttäminen.

Jos väitöskirjan valmiiksi saanut tutkija haluaa jatkaa akateemisella polulla, apurahahakemusten tekemistä riittää tulevaisuudessakin. Väitelleillä tutkijoilla on useita mahdollisuuksia hakea rahoitusta jatkotutkimukseen sekä työskentelyyn ulkomailla. Tutkimusrahoitusten hakeminen on jatkuva osa tutkijan perustyötä. Se on sitten jo oma rahoitustarinansa.

Markku Hänninen
Hankeasiantuntija
Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 2.1.2023.