Vastapäätäni istui useampi vuosi sitten Suomeen muuttanut nainen, jonka kanssa olin sopinut tapaamisen. Tein väitöskirjaani ja haastattelin maahanmuuttaneita heidän ajatuksistaan Suomessa asumisesta. Jossain kohtaa haastateltava totesi: ”Tietysti ihmiset on se, ketkä tekevät kodin.” Lausahdus jäi mieleeni.
Maahanmuuton yhteydessä puhutaan usein ”onnistuneesta kotoutumisesta.” Mitä onnistuminen tarkoittaa, jää usein epäselväksi. Ilmeisesti siihen kuuluu ainakin (mahdollisimman nopea) kielen oppiminen, työllistyminen ja uuteen ympäristöön sopeutuminen. Se, tuntuuko Suomi näiden ulkoisten saavutusten jälkeen omalta kodilta, ei vaikuta olevan yhtä oleellista. Menestys, tässä tapauksessa menestyksekäs kotoutuminen, näyttää olevan kiinni yksilön omista ponnisteluista. Samalla myös epäonnistumisista ihminen voi syyttää pääasiassa itseään.
Kyllä, moni asia täytyy oppia uudella tavalla, itse, kun muuttaa toiseen maahan. Tähän kuuluu lukematon määrä isoja ja pieniä käytännön asioita, kuten mihin lapset laitetaan päiväkotiin, mistä löytyy asunto tai vapaita työpaikkoja, mikä virasto vastaa mistäkin asiasta, missä voi opiskella kieltä, miten varataan aika terveyskeskukseen ja niin edelleen. Lista on pitkä ja kaiken päälle asiat täytyy selvittää itselle vieraalla kielellä. Se, miten paljon tähän kaikkeen menee energiaa, ei usein tule mieleen sellaiselle, jonka arki rullaa eteenpäin enempiä ajattelematta. Pelkät käytännön järjestelyt eivät tokikaan riitä, lisäksi pitäisi vielä päästä aidosti mukaan paikalliseen elämänmenoon: löytää ystäviä ja kokea muutenkin olevansa arvostettu ja hyväksytty yhteisön jäsen.
Jos katsoo yllä olevaa listaa tai miettii elämää ylipäätään, niin mielestäni aika moneen asiaan tarvitsee muita ihmisiä, tavalla tai toisella. Elämässä pitää olla ihmisiä, joilta voi kysyä neuvoa tai apua, ja jotka mahdollistavat asioita. Niitä, joiden kanssa voi tehdä asioita yhdessä ja jotka kuuntelevat elämän iloja ja suruja. Näitä voivat olla ystävä, puoliso, työnantaja, maahanmuuttokoordinaattori, opettaja, vapaaehtoistyöntekijä, naapuri tai vaikka Facebook-ryhmän jäsenet. Toki moni asia löytyy nykyisin netistä, mutta kaikkeen sieltäkään ei löydy vastausta. Edes kielen oppiminen ei ole kieliopin hallintaan perustuva yksilösuoritus. Kieltä pitää päästä käyttämään erilaisissa tilanteissa muiden ihmisten kanssa.
Maahanmuuttoon ja kotoutumiseen liittyvässä keskustelussa jääkin edelleen liian usein hahmottamatta, miten monella tapaa ihmiset ovat yhteyksissä toisiinsa. Pelkkä yksipuolinen kotoutumisen korostaminen ei tavoita sitä, mistä kaikesta kokemus joukkoon kuulumisesta ja kotona olemisesta rakentuu. Tässä ihmiset ja erilaiset sosiaaliset suhteet ovat oleellisia. Tiedostin tai en, elämässäni on suuri määrä ihmisiä, joihin olen tavalla tai toisella yhteydessä. Osa on läheisiä ystäviä, osa etäisempiä tuttuja. Osa on tuntemattomia, joita kuitenkin kohtaan satunnaisesti: lähikaupan myyjä, koiraansa ulkoiluttava paikkakuntalainen, joku samassa avannossa tai kuntosalilla käyvä.
Vaikka en tunne kaikkia tapaamiani ihmisiä läheisesti, tuon kaikkiin kohtaamisiin oman käytökseni. Moikkaanko naapuria, vähättelenkö jonkun työkaverin sanomisia ja ideoita, käyttäydynkö tökerösti vai kohteliaasti lounaspaikassa, lääkärissä, lasten urheiluharrastuksissa tai sosiaalisessa mediassa? Kun maahanmuuttoa ajattelee ihmisten kohtaamisen näkökulmasta, myös kotoutumisen idea laajenee huomattavasti. Samalla ajatus kotoutumisesta yksilösuorituksena alkaa näyttää kummalliselta.
Artikkeli on kirjoitettu osana maaseutupolitiikan neuvoston Työn ja yrittäjyyden uudet mahdollisuudet maaseutualueilla TUUMA27-verkostotyötä.
Marja Enbuska
tutkijatohtori
Ruralia-instituutti, Helsingin yliopisto
Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 1.12.2025.