Istun Seinäjoen yliopistokeskuksen Tutkijahotellissa ja katselen ulos ikkunasta. Olen etuoikeutettu, sillä olen saanut keskittyä väitöstutkimuksen tekemiseen jo puoli vuotta. Tutkimusvapaastani on jäljellä puoli vuotta. Tämän mahdollistaa Etelä-Pohjanmaan kulttuurirahasto.
Museologian väitöstutkimukseni aiheena on Seinäjoen Aalto-keskus, joka on yleisesti tunnettua ja tunnustettua kulttuuriperintöä. Selvitän arvoja, merkityksiä ja intressejä, joita Seinäjoen Aalto-keskukseen liitetään eri aikoina ja asiayhteyksissä. Kiinnostukseni kohdistuu erilaisiin, vaihtoehtoisiin, toisinaan täydentäviin tai keskenään ristiriitaisiin näkemyksiin. Olennainen käsite työssä on kulttuuriperintö ja siihen liittyvä moniäänisyyden idea.
Kulttuuriperintö on keskeinen tutkimusaihe museologiassa. Se tuntuu olevan nykyään muutoinkin suosittu teema tai ainakin muotisana ja osa julkista puhuntaa. Siihen viitataan monissa yhteyksissä. Sen tärkeyttä korostetaan. Siihen törmää yllättävissä paikoissa. Onko kulttuuriperintö kuitenkaan otettu osaksi arkipäivää, yhteiskunnallista tai kunnallista toimintaa? Ymmärretäänkö sen merkitystä ja mahdollisuuksia? Huomioidaanko sen moninainen, monimerkityksinen tai ristiriitainen luonne? Annetaanko erilaisille tulkinnoille tai vaikkapa vaikealle kulttuuriperinnölle tilaa?
On yleistä jättää kulttuuriperintö ja vastuu siitä museo-, kotiseutu- ja muille kulttuuritoimijoille. On helppoa keskittyä totuttuihin, ilmeisimpiin ja mahtavimpiin kulttuurielementteihin. On tavallista suhtautua kulttuuriperintöön yhteisesti jaetun arvo- ja valintakriteeristön tuotteena. Siitä on kuitenkin moneksi. Näin muistuttaa myös uusi valtakunnallinen kulttuuriperintöstrategia, joka hyväksyttiin valtioneuvostossa helmikuussa 2023 ja joka toimii Suomessa Euroopan neuvoston Faron sopimuksen toimeenpanon välineenä.
Strategiassa painottuu kokonaisvaltaisuus. Kulttuuriperintöä on kaikkialla. Se on osa jokaisen elämää. Se voi olla aineellista, aineetonta ja digitaalista. Se voi liittyä kulttuuri- ja luonnonympäristöön. Se on sekä yhteistä että jokaisen omaa. Strategian mukaan ”Kulttuuriperintöä syntyy ihmisen toiminnan tuloksena ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Se kertoo arvojen, uskomusten, tietojen, taitojen ja perinteiden muutoksesta”. Kulttuuriperinnöksi valitaan kulttuurin osia, jotka koetaan arvokkaiksi. Niitä säilytetään, uudistetaan ja siirretään tuleville sukupolville. Käsitys kulttuuriperinnöstä muodostuu kuitenkin aina kulloisestakin ajasta ja sen arvoista, tarpeista ja toiveista käsin. Se muuntuu, ja sitä uusinnetaan eri aikoina, paikoissa ja yhteisöissä. Kulttuuriperintö ei ole kaikille ja kaikkialla samaa. Siihen voidaan suhtautua eri tavoin.
Strategiassa huomioidaan kulttuuriperinnön vaaliminen, kehittäminen ja hyödyntäminen. Kulttuuriperintötyössä tarvitaan yksilöitä, yhteisöjä ja hallinnon kaikkia aloja. Kulttuuriperintö nähdään voimavarana tulevaisuuden kestäville ratkaisuille – yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla. Sillä on rooli ihmisten elämänlaadun parantamisessa. Se toimii osallisuuden lisäämisessä, kulttuurisen moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden tunnistamisessa.
Strategia painottaa tutkimusta ja luotettavaa tietoa. Esimerkiksi tallennetun ja suojellun kulttuuriperinnön tulee olla moninaista, jotta se heijastaa yhteiskuntaamme edustavasti. Toisaalta tänä päivänä huomioidaan asiantuntija- ja viranomaistiedon ohella myös yhteisöllinen ja kokemuksellinen tieto. Osallisuuden toteutumisen kannalta on tärkeää löytää tapoja yhdistää eri tietoja ja niihin liittyviä arvottamisia ja merkityksellistämisiä. Tätä moniäänisyyden mahdollisuutta pyrin itse tutkailemaan yhden tapaustutkimuksen eli Aalto-keskuksen kautta.
Museotoimenjohtaja, Seinäjoen museot (virkavapaalla)
Väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto, Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos
Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 2.7.2023.