Nuorison juurettomuutta pidetään aikamme ongelmana. Elämä ilman kiintopisteitä on kuluttavaa. Se kuormittaa henkisesti ja ruumiillisesti. Se syrjäyttää ja lannistaa. Samalla kun juurettomuudesta puhutaan paljon, itse pääasia eli juurtuminen on jäänyt lähes kokonaan huomiotta.

Kotiseutu palasi käsitteenä perusopetuksen opetussuunnitelmiin 2014–2016 kymmenien vuosien tauon jälkeen. Suurin piirtein samaan aikaan se valitettavasti poistui kuntien kulttuuritoimintalaista (2019). Lainlaatija lähettää kahdenlaista viestiä.

Puolustan voimakkaasti kotiseutua kouluopetuksessa. Ihmisiä yhdistävän ja juurruttavan sisältönsä vuoksi se on erinomainen kasvatuksellinen käsite. Se suuntaa huomion samanaikaisesti siihen kotoisuuden piiriin, jolla on omaa, henkilökohtaista arvoa sekä siihen, joka on yhteinen ja ylisukupolvinen.

Kulttuuriympäristökasvatus voi saada opetuksessa hyvin samankaltaisia sisältöjä kuin kotiseutukasvatus, mutta käsitteinä ne rakentuvat eri suunnista. Kotiseutu on kokemuksellinen: minun kotini. Se syntyy alhaalta ylöspäin tai kokijasta ulos, kun taas kulttuuriympäristön perusolemus on selvästi ylhäältä tai kokijan ulkopuolelta määritelty.

Paikalliskulttuuri ja kotiseutu ovat monille suurin piirtein sama asia, mutta lähemmin tarkasteltuna nekin voivat osoittautua miltei vastakohdiksi: maahanmuuttajan ja maailmankansalaisen kotiseutukokemuksia luonnehtivat paikallisuuden sijasta pikemminkin liikkuvuus, kansainvälisyys ja monipaikkaisuus. 

Perinteinen kotiseutuopetus on keskittynyt paikallisuuteen ja paikallishistoriaan. Tällainen kotiseutukasvatus tukee alueellisen kotiseututietoisuuden vahvistumista ja juurtumista paikkaan. Sen rinnalle tarvitaan yleistä, henkilökohtaista kotiseutusuhdetta tukevia sisältöjä. Monen nuoren kotiseutu rakentuu useisiin merkityksellisiin paikkoihin. Esimerkiksi eroperheiden lapsilla on tyypillisesti monipaikkainen kotiseutu, molempien vanhempien ja useiden isovanhempien luona.

Kotiseutukasvatuksen tarkoituksena ei ole yhdenmukaistaa, ei myöskään arvioida tai arvottaa oppilaiden erilaisia kotiseutuja. Niillä ei ole paremmuusjärjestystä. Ihannoivat ja syrjivät ideologiat ovat yhtä vaarallisia. Jokainen saa olla omasta kotiseudustaan ylpeä, mutta kenenkään ei tarvitse hyväksyä omakseen kaikkea, mitä joku muu pitää kotiseudussaan tärkeänä. Yhteisöön kuuluminen on rakentavaa, kunhan ryhmä ei kyyristy siilipuolustukseen. Se, miten paikat esitetään ja miten niistä puhutaan, vaikuttaa nuorten omanarvontuntoon ja hyvinvointiin.

Kaikki koulut eivät ole samanlaisia. Hyvinkin erilaisissa kouluissa voidaan toteuttaa oppilaiden tarpeista lähtevää kotiseutuopetusta, jossa heidän kokemusmaailmansa otetaan monipuolisesti huomioon. Tutkimuksen perusteella ei voi sanoa, että esimerkiksi pienessä kyläkoulussa kotiseutukasvatus olisi luonnostaan tehokkaampaa kuin suuressa yhtenäiskoulussa. Silti merkkejä on siitä, että pienissä kouluissa on totuttu hyödyntämään paikallisia yhteyksiä luontevasti.

Henkilökohtaisten kokemusten huomioon ottaminen on tasa-arvoisen kotiseutukasvatuksen tärkeä ohjenuora. Lapsen omaa kokemusta tukeva kasvatus on erityisen tärkeä silloin, kun hänen kotoisuutensa alue on erilainen kuin muilla ryhmän oppilailla. Kotiseutuopetus antaa tilaisuuden käsitellä oppilaan kotimaisemia ja muistoja myönteisesti ja arvostavasti.

Jokaisella on oikeus kotoisuuden kokemuksiin, ja jokaisen kokemukset ovat yhtä tärkeitä. Jokainen tarvitsee välineitä oman kotiseutunsa käsittelyyn ja kehittämiseen sekä toimivan kotiseutusuhteen rakentamiseen. Siksi kotiseutukasvatukselle on tulevaisuudessa yhä enemmän tarvetta. Kaikki juuret tarvitsevat ravintoa.

Kirjoitus perustuu Juuret juniorille -tutkimushankkeen tuloksiin.

Sulevi Riukulehto
aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti

Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 3.11.2025.