Koska enää ei ole siirtomaatavarakauppoja, varsinaiseen kolonialismiin törmää yleensä vain historian kirjoissa. Vai miten lienee? Kolonialismihan tarkoittaa omien maanrajojen ulkopuolella olevien alueiden valloittamista, resurssien hyväksikäyttöä ja poliittisten rakenteiden muokkaamista omiin tarpeisiin.
Etelä-Afrikassa siirtomaajärjestelmä, sen synnyttämä rotuerottelu ja uuskolonialismi ovat kaikkien mielissä. Vanhan siirtomaahistorian sijasta tutkijoiden mielenkiinto kohdistuu kuitenkin yhä useammin sen taustalla olevaan mentaliteettiin eli koloniaalisuuteen. Se ei heti murene, vaikka vanha järjestelmä on kumottu. Siksi eteläafrikkalaiset pitävät vallassa puolueen, jonka politiikkaa juuri kukaan ei kannata. Apartheidin kaatajat kannattaa palkita yhä uudelleen – kaiken varalta. Näin koloniaalisuus vaikuttaa äänestyskäyttäytymiseen. Sen henki näkyy myös uusissa rakenteissa, vaikka suositun ja syrjityn roolit saattavat jo heittää kuperkeikkaa.
Vanhaa suoraviivaista kolonialismiakin löytyy – vieläpä yllättävän läheltä. Venäläinen imperialismi lähti nousuun 1700-luvun lopussa. Toki sitä ei kolonialismiksi vielä kutsuttu. Joka tapauksessa Venäjä levitti järjestelmällisesti ja aggressiivisesti omaa vaikutustaan ja rakensi valtakunnastaan sitä monien kansallisuuksien imperiumia, jonka mekin tunnemme.
Venäjä ei suinkaan ollut yksin valitsemallaan tiellä. Imperialismi oli 1800-luvun maailmanpolitiikassa niin leimallinen trendi, että vuonna 1917 Lenin julisti sen kirjansa otsikossa kapitalismin korkeimmaksi kehitysvaiheeksi. Kaikki Euroopan suurvallat ja sellaiseksi havittelevat valtiot rakensivat omia valtapiirejään, joita johdettiin koloniaalisten periaatteiden mukaisesti.
Ajateltiin, että aidosti itsenäisiä voivat olla vain suurvallat. Muiden kansojen osana on alistua ja jähmettyä tukijoiksi. Kun tähän yhdistyi vielä ajatus suurvallan oikeudesta oman etupiirinsä luonnonvaroihin ja ihmisiin sekä oman asutuksen levittäminen vallatuille alueille, puhutaankin jo puhtaasta kolonialismista. Venäjällä tällainen ajattelu jatkui katkeamatta ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sen kohteiksi joutuivat Siperian, Keski-Aasian, Kaukasian ja Baltian maat ja kansat.
Leninin oivaltavasta kirjoituksesta huolimatta edes Neuvostoliiton muodostaminen ei katkaissut Venäjän laajenevia valtapyyteitä. Sekasortoinen vallankumousaika antoi Suomen kaltaisille reunavaltioille mahdollisuuden itsenäistyä, mutta jo muutaman vuoden kuluttua Venäjä jatkoi vaikutuksensa laajentamista Neuvostoliiton sisällä ja voittoisan maailmansodan jälkeen myös maan rajojen ulkopuolella.
Imperiumin mureneminen alkoi vasta Gorbatšovin kaudella. Suurin osa silloin pyristelleistä valtioista todella irtosi Venäjän yhteydestä. Eivät kaikki: huonosti menestyivät esimerkiksi Tuvan ja Tšetšenian hankkeet.
Monet imperiumit, kuten Turkki ja Itävalta, murenivat maailmansodissa. Eurooppalaisten kuningaskuntien valtamertentakaiset siirtomaatkin vapautuivat 1900-luvulla. Vain Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat säilyttivät omat imperiuminsa – kenties vähitellen löyhtyen.
Tätä taustaa vasten Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan 2022 oli kuin tuulahdus tunkkaisesta kellarista. Se teki selväksi, että maailmassa on taas avoimen imperialistinen valtio, joka haluaa pitää ohjelmallisesti valtansa alla monia muita kansoja ja valtioita ja havittelee myös uusia alueita. Perustelut ovat suoraan 1700-luvulta: Venäjä on suurvalta, jolla on oikeus omaan etupiiriin ja sen tarjoamiin resursseihin.
Vanhaa kolonialismia ei enää juurikaan kohtaa eteläafrikkalaisten puheissa. Venäjällä se on yhä voimissaan.
Kirjoittaja on aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa ja ylimääräinen professori North-Westin yliopistossa Etelä-Afrikassa
Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 27.11.2023.