Elettiin 1980-luvun puoliväliä. Eräänä iltana isä kantoi puukellariin ison nipun tummanruskeita tiilenmuotoisia harkkoja. Nipun avattuaan hän pyöritteli yhtä niistä käsissään. Itsekin tökin sitä varovasti kynnellä. Harkko oli kova mutta jotenkin hauras. Tiiltä se ei ollut. Isä kertoi mysteeriesineiden olevan turvebrikettejä. Naapurin rautakaupassa töissä oleva poika oli suositellut kokeilemaan. Piti oleman lämpöarvot kohdillaan. Kyllä kelpaisi saunaa lämmittää. Pian isä olikin brikettejä kiukaaseen ahtamassa. Ensin poltettiin puuta. Sitten lisättiin briketti tai kaksi.
Kovin montaa kertaa ei tarvinnut briketeillä saunaa lämmittää, kun huomattiin, että lämpöarvot todellakin olivat kohdillaan. Pihka tirisi paneeleissa. Korvia poltti. Arinakin vääntyi pilalle. Briketit käytettiin kuitenkin loppuun, kotitalossa kun oli lämpökattila, joka kesti myös kovemmat polttoaineet. Uusia brikettejä ei kuitenkaan enää hankittu. Näin päättyi turpeen käyttö lapsuudessani.
Liki neljäkymmentä vuotta ehti kulua, että törmäsin taas turvebriketteihin. Tällä kertaa Etelä-Pohjanmaan turvetuotantohistoriaan pureutuvan tutkimushankkeen tiimoilta, jonka käynnistimme Jaakko Mäntylän kanssa kuluvan vuoden huhtikuussa Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan maakuntarahaston tuella. Vapon 50-vuotishistoriaa lukiessa selvisi, että brikettejä ja grillihiiliä kotitalous- ja vähän muuhunkin käyttöön alettiin valmistaa Peräseinäjoen ja Jalasjärven rajalla sijaitsevalla Haukinevalla 1970-luvun lopulla, kun metalliteollisuuden tarpeisiin valmistettava turvekoksi osoittautui huonolaatuiseksi ja tarvittiin korvaavia tuotteita.
Kotimaan markkinat olivat kuitenkin liian pienet. Brikettitehdas lopetti toimintansa keväällä 1988. Todennäköisesti nuo lapsuuteni arinanvääntäjät oli valmistettu juuri Peräseinäjoella. Olihan Haukinevan brikettitehdas Vapon ainoa. Vastoinkäymisistä huolimatta poltto- ja kasvuturvetuotanto Haukinevalla kasvoi ja kehittyi 1980-luvulla. Alueelle perustettiin myös voimala, joka tuotti sähköä verkkoon ja lämpöä kasvihuoneviljelyyn. Haukineva onkin yksi suomalaisen turvetuotannon merkittävimpiä keskuksia, ja Etelä-Pohjanmaa monilla mittareilla merkittävin turvemaakunta.
Tänä kesänä olen tiiraillut turvekenttiä Haukinevalla ja vieraillut Kihniön Aitonevan turvemuseolla. Molemmat omalla tavallaan vaikuttavia paikkoja, jotka kertovat menneiden ja nykyisten sukupolvien työstä. Toisaalta olen eteläpohjalaisten tarinoita vuosien varrella kuunnelleena, aiheesta lukeneena sekä metsissä ja vesillä liikkuneena törmännyt lukemattomia kertoja myös turvetuotannon kääntöpuoliin, kuten humuksen samentamiin järviin, liettyneisiin taimenpuroihin ja iäksi kadonneisiin teerisoihin. Toisaalta on hyvä muistaa, ettei turvetuotanto yksin ole syypää esimerkiksi vesien tilan heikentymiseen, vaan niin maa- ja metsätaloudella, teollisuudella kuin yhdyskuntien rakentamisella on ollut tähän vaikutuksensa. Ylipäätään ihmisen toiminnalla on aina vaikutuksia ympäristöön. Etelä-Pohjanmaalla nuo vaikutukset näkyvät usein suoraan, jossain muualla epäsuoremmin.
Turpeen ympäristövaikutusten kanssa on oltu täällä valmiita elämään. Kenties vaihtoehtojakaan ei ole juuri ollut. Suomen vankimpiin kuuluvat turvevarat houkuttelivat tarttumaan toimeen. Valtiovalta tuki ja kannusti. Ajat olivat erilaiset. Vielä 1990-luvun kirjallisuudessa soiden kunnostamisella voitiin tarkoittaa niiden valmistelua turvetuotantoa varten. Turpeen tarinassa onkin monia tasoja ja juonteita, joihin etsimme vastauksia tutkimushankkeemme edetessä.
Aapo Jumppanen
yliopistotutkija
Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti
Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 18.8.2025
Haluatko jakaa tutkijoiden kanssa muistojasi ja kokemuksiasi turpeesta? Käy kertomassa tarinasi täällä.